Kuinka hurjalta tuntuukaan karata hetkeksi arjesta, paeta omia huolia, rentoutua, irrottautua tutusta ympäristöstä ja nähdä maailma eri tavalla, toisen silmistä. Istun kahvilassa, katselen vanhoja paappoja omasta nurkastani. Siemailen kahviani hitaasti ja tutkin hiuksieni lomasta muiden arkea ja ehkä heidänkin irrottautumisiaan. Miehet kerääntyvät pöytään, vaihtavat kuulumisia ja niin edelleen. Puheet lipuvat korvieni ohi, kun katselen ikkunasta ihmisiä, mummoja rollaattoreissaan, pipot syvästi päässä. Miltähän tuntuisi käydä täällä joka arki? Ihailla aurinkoa, katsoa muiden menevän ohi ja pohtien jäinköhän millään tavalla näiden mieliin. Toivoisin olevani jo vanha paappa, mutta olisiko silloin liikaa aikaa, menettäisikö "pienet" omat hetket arvonsa? Joskus ihmisten kai vain pitäisi rikkoa rajoja, vallata hetki itselle. Vain olla ja hengittää. Ja minun kahvini on elämäni paras kahvi. Kiitos ja kumarrus, H.
-janika 3.3.2011 klo: 10:09
Tässä blogissa satuilee opiskeleva media-assari, joka kirjoittaa elämää suuremmista kuin pienemmistäkin asioista, tervetuloa!
