perjantai 22. huhtikuuta 2011

Tämän sinä haluat lukea.!

Arvatkaa mitä toverit? Vihdoin ja viimein, sain muotoiltua päässäni sanat, jotka olen halunnut jakaa teille jo kuukausia! Olen keuhkonnut monille kuinka haluaisin kirjoittaa oikeasta minästäni tänne, kertoa mitä todella olen, ja niin edelleen ja niin edelleen. Mutta en ole koskaan saanut ajatuksesta kiinni, kuinka muotoilisin sen teille. Ehkä nyt vasta ymmärrän, mitä olen ajanut takaa, ja tässä se tulee..

Tiedättekö mitä minä teen joka ikinen päivä? Pyydän anteeksi. Ei sillä, että joka päivä loukkaisin jotakuta ja minun pitäisi pyytää anteeksi käytöstäni, eheeeei niin yksinkertaista! Pyydän anteeksi itseäni. Tunnen päivittäin syyllisyyttä siitä mitä minä olen, etten täytä toisten odotuksia, etten pysty väistämään muiden pahoja katseita. Päivittäin yritän olla muiden mieleen ja yritän antaa palan ajastani/itsestäni jokaiselle. Kyllä, viidakkoveitsellä sivallan palan itsestäni jokaiselle vastaantulijalle ja kerron sen maistuvan kanalta =)

Tässä mietin hetki sitten, miksi minun täytyy pyytää anteeksi sitä mitä minä olen? Eihän minun tarvitse "pyytää lupaa" olla oma itseni? Ehkä siksi, että häpeän itseäni niin paljon, ja mihin minun kapinani on kadonnut? Tajusin myös, että valehtelen itselleni, ja muille siinä samassa. Ikävä kyllä, persoonani, olemukseni, käyttäytymiseni,, ne muuttuvat ihmisten mukaan, juurikin sen takia, että yritän miellyttää muita. Mutta joillekin voin kertoa ilouutisia; Ystävieni kanssa olen aidoimmillani, te tiedätte minun molemmat puoleni ja pysytte silti läsnä elämässäni. Niin ja miksi ne ovat ilouutisia? Luulisin, että kun ihmiset lukevat minun olevankin jotain toista kuin luulevat, niin se ei taida paljon mieltä lämmittää. Ja nyt! Olemme asiani ytimessä!

Ihmisillä on odotuksia minun suhteeni, perhetaustani ja ystäväpiirini myötä, toisin sanoen: Minun odotetaan olevan kunnollinen ja kiltti tyttö. Mutta entä jos en olekaan? Minun piireissäni kapinointia,, lyhyitä hiuksia naisella,, ja joukosta erottumista, ei katsota ainakaan hyväksyvästi. Sitä katsotaan kummeksuen, ehkä pahastikin. Entä sukulaiset, mitä he ajattelevat minusta? Mitä olen kuullut ja nähnyt, monien muistoihin on syöpynyt kuva pikku Jaikasta, joka oli niin söötti ja herttane, kiltti pieni enkeli. Olen muun muassa pienenä ollut blondi, harvahampainen, mekkoja käyttävä pieni prinsessa ja tupakoijien valistaja! Ja se käsitys on yhä monien, monien sukulaisten kuva minusta. Niin miten voin rikkoa sen muiden silmien edestä, miten voi yhtäkkiä kertoa olevanikin jotain aivan muuta? Mm, siinä se onkin. Miksi minä koen sen niin tarpeelliseksi pitää sen imagon kasassa,, ja voin vastata heti; koska pelkään yksinjäämistä, täydellistä hyljeksintää ja sitä kun sanotaan, etten tunne sinua.. Ovatko ne sitten järjettömän hyviä ystäviä, jotka tietävät nämä puolet minusta, ja silti jäävät? Minun mielestäni kyllä, pitävät pikkupaskiaset minut elossa. =)♥ Saisi muuten ihan järjettömän hyvän postauksen, jos mun ystävät kirjoittais ja kertois musta, koska hitto vie ne tietää ja tuntee mut paremmin kuin minä itse!

Yritän kai kertoa, että en halua enää pyytää anteeksi sitä, että minä olen minä. Kaiken mitä loppujen lopuksi teidän tarvitsee tietää minusta on se, että tulen vielä järisyttämään teidän mielikuvia minusta, kunhan tässä rohkaistun ja löydän keinon olla itseni. Miettikää; olen siitä asti, kun tekstini alkoivat harventua, miettinyt miten kirjoittaa tästä,, että eihän tässä sen kauemmin sitten mennytkään! =D Toivoisin todella kommenttia tähän, kaikilta jotka tähän törmäävät, vaikka tuntuisi ettei ole aikaa, eikä halua, toivon silti. Oletteko te huomanneet näitä asioita minussa tai oletteko te ikinä ollut samankaltaisessa tilanteessa, ja oliko tässä postauksessa mitään järkeä? Olen vasta ottanut ensimmäisen askeleen, ja tarvitsen kipeästi lampaita mun eturiviin seisomaan tällä tantereella. ;--)





♥:lla Janika

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Joskus mä lennän kauemmaksi, lähemmäs aurinkoo!

Mikä painaa, mikä piiskaa hartioita?
Mikä ahdistaa, kieltää hengityksen?
Lyön nyrkillä seinään ja karjun sisäänpäin.
Itken syviä haavoja, livon rohjenneita huulia.
Kapinoiva katse siirtyy maanteille, tuntemattomille poluille.
Pakoon, tahdon vapauteen. Kyyhkysen lailla kaipaan tuulta alleni.
Kätkemään syvimmät syntini itseltäni,
mutta näyttämään muille mistä minut on veistetty.
Ei omena kauas puusta putoa, mutta miten banaani pääsee eroon tertustaan?
Revin kahleet, ja askel kerrallaan lastini kevenee, pian, olo on kevyt. 
Tämäkin on täyttä schaissea, täyttä liberaalipaskaa vastatuulessa.
Minä huudan kohti aurinkoa, itken sateenkaaria ja istahdan asfaltille.
Eikä yksikään sielu ymmärrä virtauksiani, minun pieniä ilonpilkahduksiani.
Siinä teille, spontaani sävelmä korvasta korvaan.


ja tästähän sais ihan helvetin hyvän räpin. ;) pankaa paremmaksi! kiitos ja kuittaus ♥:lla Rawwr!