Pelko

Selailin tuossa noita ikuisuusprojektin aiheita, ja mietin, että jotkin ovat mahdottomia toteuttaa ja muutenkin aika pepusta. :---D mutta bongasin sieltä muutamia aiheita, ja ehkä pidän niitä tallessa pahan päivän varalle! =) Mutta nyt kerron pelosta, se on koskettanut minua ja nyt hätkähdytti, joten tarinoin siitä parhaani mukaan. :--) Ja kyllä, tämä menee sitten niin henkilökohtaiseksi kuin olla ja voi..

Ihan skidinä pelkäsin kaikesta eniten Mörköä ja pimeää, mikään ei ollut kauheampaa. Muistan yhden kerran, kun jouduin tulemaan naapurista pimeällä kotia, ja piti ohittaa vanha navetta, ajattelin etten katsoisi sinne, mutta vilkaisin ja näin kaksi kiiluvaa silmää niinkuin Möröllä. Kiljuin kuin syötävä, itkin ja juoksin minkä jaloistani pääsin. Ja matkaahan oli naapurista jotain alle 100m.. :--D Skidinä myös kuolema ja avaruus pelottivat. Jotkut unet hätkähdyttivät, pelottivat ja joskus heräsin itkien. Joskus herään vieläkin itkien uniani.

Pahin painajainen, minkä olen nähnyt, onkin tämä: Olin nukkumassa omassa huoneessani ja heräsin, ajattelin, että menen äidin ja isin väliin nukkumaan, kun pelottaa nukkua yksin pimeässä, kuljen ovesta ja suljen sen. Kun käännyn, näen äitini paikalla sängyssä Mörön. Pakahdun kauhusta, ja alan itkemään. Tässä versiossa herään tässä kohdin itkien. Näin toiste samaa unta, mutta sitten huudankin siskoani apuun ovella; "Ei taaaaas, siskoo, auta!!", ja sisko tulee ja pelastaa minut sieltä, mutta meidän kulkiessa ulos, joka puolelta tursuaa kummituksia ja ties mitä öllimöllejä ja ulkona on pilkkopimeää, herään jälleen itkien. Että sellaista on tämän pienen blondin päässä tapahtunut. :--D

Erinäisistä syistä, en nyt mainitse tarkemmin, yhtenä syynä huono muisti, mutta yhteen aikaan, minua "kiusattiin" koulussa. Jätettiin porukasta, puhuttiin perättömiä asioita selän takana ja näytettiin, että en kuulu sinne, en edes omaan luokkaani. Muistan vieläkin kuinka paljon kiusaannuin, kun piti mennä ryhmiin tai pareiksi. Ja hyvin elävästi muistan, kun yhdellä tunnilla yksi tyttö kirjoitti taululle "Janika tykkää tytöistä". :---D Huutelut käytävillä: "Oh, so sexyyy!" "Mitä Jeesuksen paras kaveri?" "Hei varokaa Jeesuksen paras kaveri tulee!" "Jeesus!" "Moi jeffa!" Yölliset pilapuhelut ja irc-galleriassa kuittailut. :---D

Vihaan ylidramatisointia, ja saatan sitä joskus harrastaakin, mutta pyrin aina puhumaan totta, kun puhutaan jostain mitä on tapahtunut tai mitä joku on sanonut. Myönnän, että siihen aikaan, olin todella sisäänpäin kääntynyt, huonolla itsetunnolla varustettu, masentunut, katkeroitunut ja asetelmalla minä -vs- muu maailma. Yritin niin olla rohkea ja kova, rikkoutumaton ja itserakas ihmisen kutale.

Mutta pelkäsin niin paljon, että joku voisi hyökätä milloin tahansa koulun käytävillä minun kimppuuni, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Aloin myös ahdistumaan paikoissa, joissa oli paljon porukkaa ympärillä, esim. kun ihmiset pyrkivät ulkoa sisälle kaikki heti kerralla. Siis en pelkää, että joku voisi tehdä jotain, ahdistun vain ihmisten läsnäolosta liian lähellä minua. Eli en nykyään kestäisi mennä mihinkään konserttiin ainakaan yksin, ystävän lähellä ja pitäessä häntä kädessä, se ahdistus ja pelko helpottaa. :---) Siihen aikaan kehitin itselleni muurin, joka kestäisi jokaisen mahdollisen iskun, ja sen taakkaa olen saanut kantaa tänne asti.

Mutta ei sekään aika ollut "yhtä helvettiä". Minulla oli mahtavia ystäviä, jotka välittivät mun hyvinvoinnista, ja yrittivät pitää porukassa. Oli seurustelusuhteita, oli ihmisiä jotka yrittivät olla apuna. Ehkä en kaikkea niin lämmöllä muista, mutta niitä valon hetkiäkin pilkahti aina toisinaan. :--) Voisin kertoa niin paljon asioita näistä ajoista, ja kuinka vihainen osaan olla vieläkin joistain muistoista, ja en todellakaan ole ylpeä yhdestäkään niistä, mutta anteeksi olen antanut ja en kanna katkeruutta. =D

Tällä hetkellä tunnen itseni älyttömän onnekkaaksi. Ennen todella vihasin koulua, en halunnut käydä siellä, ahdistuin koko ajan entistä enemmän. Nyt, tässä koulussa, ah voisin itkeä. Olen saanut uskomattoman paljon kavereita, tunnen kerrankin kuuluvani luokkaan ja meillä on mahtava luokkahenki. Ettekä usko miten mahtavaa on vastata kysymykseen "Mitä opit tänään?" -- "Opin laihentamaan ihmisiä photoshopilla jne." :--DD Ja uskokaa vaikka huviksenne, kyllä tämä tähän kirjoitukseen liittyy, pelkäsin, etten pärjäisi tässä koulussa, etten saisi kavereita ja kaikkea muuta mukavaa, toisin kävi and i'm freaking happy about it. 8)

Nykyään pelkään yhäkin pimeää. :--D Pelkään myös tulevaisuutta, yksin jäämistä, omia ajatuksiani ja muistoja. Suhteestani Mörköön ei puhuta. ;) Ehkä tulevaisuudessa pelkään asioiden muuttumista, aikuistumista ja läheisteni menettämistä. Toki en koskaan aikuistu, omistan Peter Pan-syndrooman! Omat ajatukseni taas monesti johdattavat minut muistoihin, joista en ole ylpeä, myöskin ajattelen useasti kaikkea mitä voisi tapahtua, ajattelen sekavia asioita ja pelkään mihin ne voivat minut vielä johdattaa. Pelkään ajaa skootterilla, pelkään autossa, kun ajetaan kovaa. Pelkään ihmisten kosketusta ja ahdistun, jos joku on liian lähellä. Muistan kun minua on silläkin "kiusattu" kaveriporukalla, en tiedä miksi, mutta se oli muista hauskaa, kun punastuin ja olin ihan äöäöäöäöäöäöää kun joku tuli naaman viereen. :--dd Ja joo myönnän, mun on vaikea pussata ktn sen takia ja jos mua pussataan varoittamatta olen ihan whaaaatthef...... ::d.d.Dd.d.:D<;;:D:..D::dD::DD

Mutta outoa ehkä, etten pelkää enää mitä ihmiset voivat minulle tehdä, tarkoitan väkivaltaa, pelkään vain sanoja. En myöskään pelkää Helsingin yössä, ehkä opin sitäkin pelkäämään ihan oikeasti, ainakin jo olen sitä hiukan oppinut. En pelkää, vaikka jäisin keskelle ei mitään ja ei olisi mitään hajua miten pääsisin kotiini, en ainakaan pelkää niin kauan kuin minulla on ystävä vierellä ja voin luottaa johonkin. :--) Enkä pelkää kuolemaa, luotan, että mun kuolema tulee just sillon kuin on tarkotus ja menen sinne minne mun kuuluukin. :-) Enkä ole neuroottinen pelon suhteen, otan riskejä, jos niitä ei ota, mitään ei voi tapahtua. ;)

Eli mitä yritän hakea näillä tarinoilla, on se, mihin pelko ihmisen oikeastaan ajaa. En ala sitä selittämään, koska pakotan teidät ajattelemaan. Enkä nyt sano, että älkää tehkö samoja virheitä kuin minä. Minun mielestäni jokaisen on elettävä oma elämänsä ja kuljettava omat polkunsa! =) Onnekas se, joka osaa ottaa ne oikotiet ilman, että jokainen asia on itse koettava ja opittava kantapään kautta. :---D Enkä oleta, että te mitään tästä oppisitte, enkä tätä kirjoita siinä mielessä, "että nyt varmasti yhteiskunta hyötyy hirveästi tästä ". En myöskään kirjoita tätä sääliä hakeakseni, en kirjoita tätä saadakseni ymmärrystä, en saadakseni sanaa anteeksi. Kirjoitan tämän teille, mutta en kirjoita tätä teille..? En tiedä miksi kirjoitan, minä vain kirjoitan. :)

Semmoinen tekstin pätkä!  Kiitos älyttömästi kaikille vierailijoille, tuhat rikki että hupsista vaan, ja lukijoita taisi olla viisi, kiitos teillekin! :') Olen yhä kusessa sen tonnin juhlistamisesta, että kiitosta vaan ideoista, edes yksi? >8) Mutta voittehan te arvata kuinka monta sanaa tässä on? ;)

Rakkaudella ja pelottomasti; Janika aka Rawwr <'3   

I Love You!